cogito, ergo sum
Paras ystäväni ja minä riitaannuimme äskettäin. Hän oli huolissaan siitä, että tapan itseni työllä, eikä tarkoittanut sitä vain kielikuvana. Eikä hän ollut väärässäkään. Siitä lähtien olen päätynyt pohtimaan, miksi teen asioita joita teen.
Olen käynyt siitä lähtien terapiassa, mutta kysymys siitä, miksi jatkan puskemista jopa oman terveyteni kustannuksella, kiehtoo minua. Tietysti voi väittää, että ihmisen ajatteleminen vain pelkkänä itsenään, erillään sosiaalisista, perheeseen liittyvistä tai taloudellisista realiteeteista, on pelkistävää, ja niinhän se onkin; 4 muuta ihmistä (perheeni) on riippuvaisia minusta mitä kirjaimellisimmassa mielessä. Joten totta kai puskisin itseni äärirajoille ja niiden yli, mutta toisaalta: teenkö tämän itseni takia? perheeni tähden? kysymys on yhä auki.
Merkitys ihmisen elämässä on monien erilaisten vektorien summa, jotka vetävät sielua eri suuntiin. En tietenkään usko siihen olevan mitään universaalia vastausta, mutta haluaisin ajatella, että oman kamppailuni kirjaaminen voisi jonain päivänä tuoda lohtua jollekin toiselle kulkijalle.
Joten... miksi tosiaankin. Pitkän pohdinnan jälkeen näyttää siltä, että ammennan merkitystä ulospäin suunnatusta palvelusta. En henkilökohtaisesta hyödystä, vaan teoista minulle tärkeiden ihmisten ja minulle merkityksellisten asioiden hyväksi. Ajan myötä on käynyt yhä selvemmäksi, ettei minulla ole taipumusta asettaa itseäni etusijalle, vaan pikemminkin toimia tavoitteiden ja suurempien ulkoisten vaikuttimien hyväksi. Se saa minut miettimään: onko tämä osa luontoani? Jotain perustavanlaatuisen ominaista olemuksessani, joka saa minut toimimaan näin? Vai johtuuko se enemmänkin kasvatuksestani ja minua ympäröineestä kulttuurista? En tietenkään näe tähän selkeää vastausta, ja epäilen, että kyse voi olla näiden kahden sekoituksesta tai jopa jostain täysin muusta.
Haluaisin tarttua tähän inspiraation hetkeen tätä kirjoittaessani ja suunnata sen ulospäin. Uskaltautua ajattelemaan oman tietoisuuteni ulkopuolelle ja kurkistaa syvemmälle siihen, mikä saattaa olla yleisempi ilmiö. Tehdessäni niin huomaan kysyväni:
Miksi ihmiset tekevät asioita, joita he tekevät? Kyllä, ihmiset toki toimivat oman edun ja monien olosuhteiden ajamina, mutta voisiko taustalla olla jotain syvempää? Jopa kuolemanpelko palautuu ihmisten siitä puhuessa yleensä kaikkein vanhimpaan inhimilliseen pelkoon: pelkoon tuntemattomasta. Uskon, että kaiken yläpuolella, perustarpeiden ja oman edun tavoittelun yläpuolella, on merkityksen ja tarkoituksen tarve. Loppujen lopuksi se on ikivanha kysymys: "MIKSI?" (miksi olemme täällä?)
Eikö olekin jännä juttu? Kysymystä voi jatkaa loputtomiin, ja ihmiskunnan sitkeys herättää kunnioitusta kenessä tahansa, joka kykenee hahmottamaan kokonaisuuden mittakaavan, mutta parhaista yrityksistämme ja tuhansien vuosien edistyksestä huolimatta emme tunnu koskaan päätyvän yhteen ainoaan vastaukseen.
On myös mielenkiintoista, huomioitsijoille tiedoksi, että näytämme saavan näitä "merkityksen tarpeen kuumeita" vähän väliä. Jokaisen katastrofin, jokaisen meidät pulaan ja rikki jättävän sodan ja tuhon jälkeen kokoamme itsemme ja saamme lahjaksi uudet silmät, joiden läpi katsoa maailmaa.
Ajattelepa: jokainen orja, joka vietti päivänsä kuiskaten vapauden lauluja ja kysyen "miksi minun täytyy kärsiä vankeudessa, kun isäntä elää vapaana?", jokainen kokematon sotilas katsomassa silmiin häntä, jonka hänen on tapettava, silmien kysyessä "miksi minun täytyy? emmekö ole aika samanlaisia?", jokainen luonnonkatastrofin uhri katsomassa taivaalle ja kysymässä hartaasti "miksi tämä tapahtui minulle?", tai kenties tämän maailman orvot kysymässä "miksi minut piti hylätä näin?"; näillä kaikilla on sama ydin: kärsimys ja valtavan musertava tarve saada vastaus kysymykseen "miksi?". Ehkä jokin osa mielessämme vain kaipaa oikeutusta traumalle. Tai ehkä se on looginen tarve ymmärtää, no, miksi asioita tapahtuu, jotta voisimme välttää sen (epäilen, että evoluutio viittaa tähän suuntaan).
Mihin vastaukseen ikinä päädytkään, totuus näyttää olevan, rakas lukijani, että tähän on melko turhaa etsiä "oikeaa" vastausta. Sen sijaan merkityksen ja tarkoituksen etsintä on hyvin yksinäinen matka, johon kukaan muu ei voi vastata puolestasi. Tähän johtopäätökseen olen tullut. Ystävät ja perhe voivat toki helpottaa taivalta, mutta ilman kamppailua, ilman kärsimystä missään ei ole merkitystä. Vaikka olenkin joskus kauhuissani ja toisinaan haltioissani omasta olemassaolostani, luulen, että kärsimys saattaa hyvinkin olla edellytys merkityksen ja tarkoituksen löytämiselle tässä elämässä.
Tarkennuksena todettakoon, että mielestäni on tärkeää ymmärtää, että "kärsimys", johon viittaan, ei ole itse aiheutettua kärsimystä tai asioita, joita tieten tahtoen kutsut elämääsi. Se on pikemminkin sitä ennalta-arvaamatonta tavaraa, jota elämä vain... heittää eteesi. Eräänlainen entropian ilmentymä, jos niin halutaan sanoa (ja minähän haluan), joka tuottaa muutosta muuten järjestyksessä olevaan järjestelmään.
Olen kirjoittanut tätä hyvin neutraalista näkökulmasta, mutta sitten on oma mieleni ja sen omat koukerot. Uskonto on asia, jonka kanssa olen paininut jo hyvän tovin, ja se antaa minulle merkitystä, mutta sitten kysymys "miksi?" nousee esiin. Miksi juuri uskonto antaa minulle merkitystä? Kysehän on uskosta eikä todisteita ole, eikö niin? Minun puolestani tämä universumi voi olla aivan niin kylmä ja välinpitämätön kuin miltä se näyttää, 'toisella puolella' vain unohdus ja tyhjyys, tai ehkä olen väärässä ja kuoltuani minua odottaa jokin aivan muu entiteetti. Saatamme jopa olla simulaatiossa tai korkeamman entiteetin mielessä, lovecraftilaisessa tai muussa sellaisessa. Joten miksi juuri islam kaikista asioista antaa minulle merkitystä?
Aivan, siinä se on. Se on usko. Siinä on koko asian ydin; se on väylä merkityksen löytämiseen, ja se sattuu olemaan se, joka sopii minulle parhaiten. Minulla on ollut kauan aikaa pohtia tätä, enkä usko islamiin siksi, että synnyin siihen. Totta kai minun on helpompi löytää siitä merkitystä, koska synnyin siihen, mutta asiaa mietittyäni tajusin myös, ettei minulla ole samoja taipumuksia kuin muilla uskon ja uskollisuuden suhteen. En identifioidu... miksikään (kuten kansallisuuteen tai tiettyyn ryhmään kuulumisen tunteeseen). Ei, seuraan islamia (parhaan kykyni mukaan), koska pidän sitä uskoni arvoisena.
Näen ihmisten yrittävän järkeillä loogisesti uskoa, elämää ja olemassaoloa, mutta tarvitseeko meidän oikeasti? Täytyykö meidän järkeillä ja pyrkiä pilkkomaan kaikki loogisiksi palapelin palasiksi, jotka kaikki voivat ymmärtää? Pystymmekö edes siihen? Jos minulta kysytään, sanoisin, että ehkä meidän ei pitäisi. Ehkä juuri se tekee meistä ihmisistä erityisiä, kuten Jamis sanoo teoksessa Dune:
Elämän mysteeri ei ole ratkaistava ongelma, vaan koettava todellisuus.
En tietenkään toivo, että ihmiset lopettaisivat asioiden kyseenalaistamisen. Päinvastoin, mielestäni meidän pitäisi kyseenalaistaa asioita enemmän. Toivon kuitenkin, että olisimme tietoisia kysymyksen takana olevasta motiivista. Asioiden kyseenalaistaminen vain kyseenalaistamisen vuoksi on hedelmätöntä. Asioiden kyseenalaistaminen siksi, että ne vaivaavat mieltä, on hyvästä. Asioiden kyseenalaistaminen siksi, että vaikuttaisi viisaalta ja hämmentäisi ihmisiä, on tietysti hyvästä pahasta.
Ja niin palaan tämän pienen vuodatukseni alkuperäiseen teemaan. Merkityksen etsintään. Luulen, että jatkan etsintääni; olen löytänyt itselleni tarkoituksen, kyllä, ja se on melko henkilökohtainen, joten en paljasta sitä, mutta merkitys... no
Luulen... että matkaa on vielä paljon jäljellä, ja siksi minä olen.
Pikkukuva: instagram.com