Olen miettinyt koulutusta ja oppimista viime aikoina. Osittain siksi, että tekoälystä ja siitä, miten lapset eivät enää opi mitään, puhutaan niin paljon, mutta myös siksi, että se muistutti minua eräästä asiasta omilta kouluajoiltani, jota en koskaan oikein ymmärtänyt.
Rakastan opettamista. Olen sanonut tämän ennenkin: olisin rehellisesti sanottuna varsin onnellinen opettajana tai professorina. Kouluaikoina minulla oli tapana opettaa luokkakavereitani lounastauoilla, toisinaan myös vuotta tai kahta vanhempia oppilaita. Ja jonkin aikaa pääsin opettamaan nuorempia lapsia, mistä tämä koko ajatus sai alkunsa.
Hieman taustaa
Kouluni oli melko uusi yksityiskoulu, ja siellä annettiin meidän kokeilla asioita. Opettajien päivänä ja muutamissa muissa tilanteissa vanhemmat oppilaat pitivät oppitunteja nuoremmille. Niinpä noin seitsemännellä luokalla opetin viides- ja kuudesluokkalaisille perusmatikkaa, luonnontieteitä, yhteiskuntaoppia ja englantia. Myöhemmin yläkoulun loppupuolella ja lukion alussa autoin myös opettajia koepapereiden tarkistamisessa.
Nautin siitä todella, mutta nuorempien luokkien opettamisessa oli jotain outoa. Heillä tuntui olevan paljon vaikeampaa ymmärtää asioita kuin omilla luokkakavereillani. Ja joo, totta kai he olivat nuorempia. En odottanut heidän osaavan samoja asioita kuin me. Tarkoitan asioita, jotka heidän olisi mielestäni pitänyt osata omalla luokkatasollaan.
Muistikuvani mukaan ehkä yksi tai kaksi lasta viidenkymmenen hengen luokassa sai tehtävän ratkaistua, kun taas omalla luokallani tuntui siltä, että yhdeksän kymmenestä osasi tehdä meille tarkoitetut tehtävät. Nämä eivät ole tutkimustuloksia, vaan muistikuviani suunnilleen vuodelta 2017. Minulla ei ole enää papereita tallella enkä muista tarkkoja kysymyksiä. Ehkä selitin asiat huonosti, ehkä niissä luokissa oli jotain, mitä en tiennyt. Olinhan itsekin vielä lapsi.
Mutta muistan hämmentyneeni siitä erosta. Tuntui siltä, etten saanut ajatusta perille edes ennen kuin päästiin varsinaiseen tehtävän ratkaisemiseen. Englannin luetun ymmärtämisen kanssa oli samoin. Englanti oli useimmille meistä toinen kieli, mutta koulussamme opimme lukemaan ja kirjoittamaan sitä ennen hindiä, joten sekään ei tuntunut selittävän paljoa.
En osaa sanoa, mistä siinä oli kyse. Se vain jäi mieleeni, ja sitten aloin huomata muitakin asioita.
Arvosanat
Siskoni on viisi vuotta minua nuorempi ja kävi samaa koulua. Siihen mennessä, kun hän pääsi yläkouluun, meno tuntui aivan erilaiselta kuin omana aikanani.
Hyviä arvosanoja tuntui saavan helpommin. Tuskin kuulin kenenkään reputtavan. Kilpailua tuntui olevan tapana välttää. Mutta eniten minua häiritsi se, miten opettajat puhuivat vanhempainilloissa. En kuullut sellaista kritiikkiä, jota omasta tekemisestäni oli annettu muutamaa vuotta aiemmin.
Omat opettajani olivat olleet meille melko suorasukaisia. He puhuivat meille kuin vertaisilleen, mistä pidin kovasti, ja jos työmme ei ollut hyvää, he sanoivat sen suoraan. Muistelen sitä lämmöllä. Siskoni kohdalla tuntui siltä, että kaikki olivat muuttuneet paljon varovaisemmiksi sanomaan mitään negatiivista.
En aio luetella hänen arvosanojaan tähän, ne kuuluvat vain hänelle. Puhun aikuisista. Kyseessä olivat osittain samat opettajat samassa koulussa vain muutamaa vuotta myöhemmin. En tiedä, oliko heitä käsketty muuttamaan puhetapaansa vanhemmille, kukaan ei näyttänyt minulle mitään virallisia linjauksia. Mutta mietin, tuntuiko heistä enää siltä, että he voivat olla rehellisiä.
Ja kysehän oli yksityiskoulusta. Vanhemmat maksoivat siitä. Jos lapsi tulee kotiin hyvien arvosanojen kanssa, olet luultavasti tyytyväinen kouluun. Jos arvosanat ovat huonoja, ehkä kysyt mihin lapsi tarvitsee apua, tai ehkä kysyt mistä helvetistä oikein maksat koululle.
Ymmärrän hyvin, miten se asettaa opettajan vaikeaan asemaan. Vaikka he haluaisivat olla rehellisiä, saavatko he tukea, kun vanhempi valittaa? Vai joutuvatko he klaaraamaan senkin yksin?
Se tuo mieleeni George Carlinin stand up -pätkän lapsista ja kunnialistasta (honour roll). Se naurattaa minua, mutta toisaalta mietin myös, miten vanhemman pitäisi tietää, tarkoittaako hyvä todistus sitä, että lapsella menee oikeasti hyvin.
Eräs North Carolinan julkisia kouluja koskeva tutkimus tarkasteli tätä. Vuosina 2014–2016 Algebra 1 -kurssin ensimmäistä kertaa suorittaneista oppilaista 36 prosenttia B-arvosanan saaneista ei saavuttanut osavaltion osaamistasovaatimusta kurssin loppukokeessa.
Kurssiarvosana toki perustuu muuhunkin kuin yhteen kokeeseen, ja huonoja koepäiviä sattuu. Mutta jos näkisin todistuksessa B:n, olettaisin lapsen ymmärtäneen aineen kohtuullisen hyvin. Etkö sinäkin? Tuo on aika iso kuilu sen välillä, mitä arvosana näyttää kertovan ja mitä kokeessa ilmeni.
Johtuuko se tekoälystä?
Päätin siis katsoa omien koulumuistojeni ulkopuolelle. Osoittautuu, että syytä huoleen on, vaikka havainnot eivät suoraan todistakaan omaa selitystäni sille, mitä niissä luokissa tapahtui.
OECD:n PISA 2022 -raportti, joka tarkastelee 15-vuotiaiden lukutaitoa, matematiikkaa ja luonnontieteitä, toteaa lukutaidon ja luonnontieteiden heikkenemisen alkaneen jo ennen pandemiaa. OECD-maiden keskimääräinen lukutaito oli huipussaan noin vuonna 2012. Vuoden 2025 tulokset asettavat lukutaidon ja matematiikan OECD-keskiarvot kaikkien aikojen alhaisimmalle tasolle.
Tämä ei tarkoita, että koko sukupolvi olisi vähemmän älykäs. Nämä kokeet mittaavat tiettyjä taitoja. Mutta se, että oppilaat pärjäävät noissa taidoissa huonommin, on silti asia, josta meidän pitäisi välittää.
Ja vuosiluvuilla on merkitystä. Ihmiset eivät käyttäneet ChatGPT:tä kotiläksyihin vuonna 2012. Mitä ikinä tekoäly oppimiselle nykyään tekeekään, se tuli kuvioihin kauan tämän kehityksen alkamisen jälkeen. Olen kyllä huolissani siitä, että voi palauttaa tehtävän jota ei ymmärrä lainkaan, mutta koko ongelman sysääminen tekoälyn syyksi jättää paljon selittämättä.
Eikä kyse ole vain lapsista. Yhdysvalloissa tehdyssä aikuisten taitoja kartoittavassa tutkimuksessa heikoimmalla lukutaidon tasolla suoriutuvien aikuisten osuus nousi 19 prosentista 28 prosenttiin vuosien 2017 ja 2023 välillä. Testin muoto ja pisteytys muuttuivat, joten virasto varoittaa pitämästä vertailua täysin aukottomana. Se ei myöskään kerro, kuinka paljon, jos lainkaan, tekoälyllä oli asian kanssa tekemistä.
En väitä, että kaikki nämä ihmiset olisivat kokeneet samaa kuin mitä minä näin koulussani. En tiedä, miksi tulokset laskivat. Minua häiritsee se, että ongelmia oli olemassa ja niitä olisi pitänyt tutkia kauan ennen kuin meillä oli tämä nimenomainen syntipukki.
Kilpailu
Kaipaan kyllä osaa siitä kilpailusta, jota meillä koulussa oli. Pidin siitä, että tiesin miten pärjäsin muihin verrattuna, ja siitä, että oli jotain mitä kohti pyrkiä. Pidin myös siitä, että pystyin kysymään neuvoa joltain, joka ymmärsi aineen minua paremmin.
Mutta ennen kuin tämä muuttuu paasaukseksi siitä, miten lapsille pitäisi asettaa enemmän paineita, niin ei, en halua sitäkään. Olen nähnyt ikäisteni ihmisten menettävän hiuksiaan pääsykokeisiin valmistautuessaan. JEE- ja NEET-pääsykoehässäkät ovat minusta jo aivan liikaa.
Haluan vain, että opettaja voi kertoa oppilaalle, jos tällä on vaikeuksia, ja auttaa häntä siinä. Se, että on huono jossain aineessa, ei pitäisi olla mikään valtava lausunto siitä, millainen ihminen on. Et vielä ymmärrä tätä, okei, tehdään töitä sen eteen. Miksi sen pitää olla joko sitä, että teeskennellään kaiken olevan hyvin, tai sitä, että oppilaalle saadaan aikaan paska fiilis?
Tästäkin on tehty tutkimusta. Kluger ja DeNisi kävivät läpi palautetta koskevia tutkimuksia ja havaitsivat, että palaute auttoi keskimäärin, mutta yli kolmanneksessa tapauksista se itse asiassa heikensi suoritusta. Heidän mukaansa palautteesta tulee vähemmän hyödyllistä, kun se saa ihmiset keskittymään itseensä tekemänsä tehtävän sijaan. Kaikki nämä tutkimukset eivät käsitelleet koululaisia, joten tätä ei voi yleistää säännöksi jokaiseen luokkahuoneeseen.
Se tuntuu minusta kuitenkin järkevältä. Omat opettajani pystyivät olemaan suoria töistäni ja silti kohtelemaan minua kunnioituksella. Siitä puolesta pidin, enkä ymmärrä, miksi siitä pitäisi luopua.
Paremmusjärjestykset ovat hieman hankalampi asia. Minä pidin niistä, mutta jos on aina hännillä eikä kukaan auta parantamaan, ymmärrän kyllä, että lopulta lakkaa yrittämästä. Pelkkä ilmoitus siitä, että on taas viimeinen, ei anna paljoakaan eväitä eteenpäin.
Mielestäni hyödyllisin osuus on se, mitä tapahtuu arvosanan saamisen jälkeen. Tietääkö lapsi, mikä meni pieleen? Voiko hän pyytää apua? Saako hän uuden mahdollisuuden yrittää? Tuohon osaan haluaisin kiinnitettävän enemmän huomiota.
Puhelimet
Haluan puhelimet pois kouluista. Haluaisin myös sosiaalisen median pois alle 18-vuotiailta, vaikka en tiedä miten se saataisiin käytännössä toimimaan.
Koulussani elektroniset laitteet oli kielletty. Sain ensimmäisen puhelimeni 15- tai 16-vuotiaana, ja sitä ennen käytin isäni puhelinta, jos minun piti soittaa jollekulle. Kotona meillä oli yksi CRT-televisio, emmekä saaneet viettää sen ääressä paljoa aikaa.
Opettelin ohjelmoimaan lehdistä ja offline-kursseilta Sony Vaio -koneella, jossa ei ollut nettiä. Sain kunnollisen nettiyhteyden vasta noin 16-vuotiaana. Rakastin silti tietokoneita, totta kai. En vain ollut koko ajan netissä.
Luulen, että se auttoi minua oppimaan sietämään vaikeita asioita ja pureskelemaan niitä jonkin aikaa. Mutta se on oma kokemukseni, enkä voi erottaa sitä perheestäni, opettajistani tai puhtaasti siitä, että olin kiinnostunut asioista, joita opiskelin. En myöskään voi olettaa, että nuoremmilla lapsilla oli samanlainen kotiympäristö vain siksi, että kävimme samaa koulua. Minulla ei ollut puhelinta vuonna 2017; he ovat saattaneet käyttää vanhempiensa puhelinta.
Puhelinkieltoja koskevat tutkimuksetkaan eivät anna yksinkertaista vastausta. Belandin ja Murphyn tekemä englantilainen tutkimus havaitsi koetulosten parantuneen kieltojen myötä, erityisesti heikommin pärjänneiden oppilaiden keskuudessa. Uudempi yhdysvaltalainen työpaperi lukittavia puhelinpusseja käyttävistä kouluista havaitsi puhelimen käytön vähentyneen selvästi, mutta keskimääräisissä koetuloksissa ei näkynyt juuri lainkaan muutosta. Tulokset vaihtelivat yläkoulujen ja lukioiden välillä, ja kuri sekä hyvinvointi heikkenivät aluksi ennen kuin ne myöhemmin kohentuivat.
Sitten on erillinen Floridasta peräisin oleva työpaperi, jossa havaittiin parempia tuloksia toisena vuonna ja vähemmän luvattomia poissaoloja. Määräaikaiset erottamiset lisääntyivät aluksi, erityisesti mustien oppilaiden keskuudessa, ennen kuin vaikutus tasaantui.
Haluan siis edelleen rajoituksia, mutta en voi osoittaa jotain tutkimusta ja sanoa, että puhelinten kieltäminen korjaa koulun. Ja jos tulokset eivät parane kiellon jälkeen, sekään ei todista puhelinten olevan harmittomia. Se kertoo vain, että kyseinen kielto ei parantanut kyseisiä tuloksia.
Perustelu siitä, että vanhemmat pitää saada kiinni, ei vakuuta minua siitä, että puhelinta pitäisi voida käyttää koulussa milloin tahansa. Yhteydenpitoon pitäisi olla luotettava tapa, ja poikkeuksia lapsille, jotka tarvitsevat laitetta muista syistä. En kuitenkaan usko, että halu soittaa vanhemmille selittää tarvetta päästä käsiksi kaikkeen muuhun pitkin päivää.
Vanhemmat
Tässä kohtaa alan ärsyyntyä, kunnes muistan, ettei minulla oikeastaan edes ole lapsia.
Olen lukenut yhdysvaltalaisten opettajien kertomuksia siitä, miten vanhemmat suuttuvat heille, jos he sanovat lapsen pärjäävän huonosti. En tiedä nettikirjoitusten perusteella, kuinka yleistä se on, mutta voin kuvitella, kuinka turhauttavaa on yrittää auttaa jotakuta samalla kun vanhempi alkaa väitellä vastaan ennen kuin ongelmaan on edes päästy käsiksi.
Toisaalta sitä on luultavasti vaikea kuulla. Rakastat lastasi, olet kasvattanut häntä vuosia, ja nyt joku sanoo jotain, mitä et halua kuulla. Ehkä he ovat oikeassa. Ehkä opettaja on epäreilu. Se täytyy myös selvittää.
Mielestäni vanhempien pitäisi pystyä ottamaan vastaan kritiikkiä lapsensa koulutöistä, mutta toivoisin ihmisten saavan myös yleisesti enemmän tukea vanhemmuuteen. Minun on helppo istua tässä ja laukoa mielipiteitä. Jos minulta kysyttäisiin, miten lasta kasvatetaan tai kuritetaan kunnolla, ei minullakaan olisi siihen valmista vastausta.
Sitten on vielä kaikki asiat koulun ulkopuolella. Jos molemmat vanhemmat tekevät pitkiä työpäiviä, kenellä on aikaa auttaa läksyissä? Asuuko sukulaisia lähellä? Onko paikkaa, jonne lapsi voi mennä viettämään aikaa muiden lasten kanssa? Jos otat näytön pois ja vaihtoehtona on istua yksin kotona, et ole oikeastaan tarjonnut tilalle paljoakaan.
Olen hypännyt viidesluokkalaisten opettamisesta työaikoihin ja vanhemmuuteen, minkä vuoksi tästä onkin tavallaan vaikea kirjoittaa. Aina on olemassa jotain muuta tärkeää. En kuitenkaan usko, että se tarkoittaa, että meidän pitäisi lakata puhumasta asiasta.
Minulla ei ole ratkaisua koulutuksen ongelmiin. Mielestäni lapsen pitäisi vain voida saada tietää vaikeuksistaan silloin, kun joku voi vielä auttaa. Jos arvosanat näyttävät hyviltä, vanhemmat luulevat kaiken olevan kunnossa eikä opettaja koe voivansa sanoa toisin, miten tuo voisi toteutua?
Tuohon palaan aina, kun ajattelen omaa kouluani. Rakastin noiden lasten opettamista. En ymmärtänyt, miksi heidän kanssaan tuntui niin paljon vaikeammalta, enkä ymmärrä vieläkään. Mutta toivoisin, että voisimme pohtia asiaa ilman, että syyllistetään heti lapsia, vanhempia, opettajia tai sitä sovellusta, joka sattuu tänä vuonna olemaan suosittu.
~ A.